Kari Salmi

Hornet-kaluston korvaaminen uuden sukupolven monitoimihävittäjällä

  • Hävittäjähankkeen päätöksentekomalli (Puolustusministeriö)
    Hävittäjähankkeen päätöksentekomalli (Puolustusministeriö)

Puolustusministeriö tuli esiselvityksessään siihen tulokseen, että nykyisen Hornet-kaluston elinkaaren päättyessä 2025 – 2030 tulee vastaavat suorituskyvyt korvata täysimääräisesti ja tähän tarkoitukseen soveltuvat parhaiten modernit monitoimihävittäjät. Korvaushanke kestää noin vuosikymmenen. Se sisältää esitietojen keräämisen julkisista lähteistä, tutustumisen potentiaalisiin valmistajiin, tietopyynnön, tarjouspyynnön sekä tähän tehtävät tarvittavat tarkennukset, lopullisen tarjouksen sekä näiden perusteella tehtävän hankintapäätöksen. Kaikki viisi kandidaattia ovat jättäneet tarjouksensa ja ovat siis edelleen tarjouskilpailussa mukana.

Hankintapäätös perustuu seuraaviin kriteereihin:

  1. Kaluston tekninen ja rakenteellinen kokonaisuus
  2. Huoltovarmuus kaluston itsenäisen käytön varmistamiseksi
  3. Hankinnan elinkaaren aikaiset kustannukset
  4. Teollinen yhteistyö
  5. Saavutettavissa oleva operatiivinen suorituskyky.

Hankintaprosessi etenee niin, että tarjoajan on läpäistävä kutakin vaihetta varten asetetut vaatimukset päästäkseen seuraavaan vaiheeseen. Hankinta toteutetaan ns. design-to-cost -periaatteella, eli tarjoajille on annettu budjetäärinen 7 – 10 miljardin euron hintahaarukka, johon tarjous tulee sovittaa. Päästäkseen viimeiseen vaiheeseen, on kaikki edelliset kriteeristöt siis läpäistävä hyväksytysti. Viimeisessä vaiheessa vertaillaan ainoastaan kyseisellä budjettiraamilla saavutettavissa olevaa hankintahetken suorituskykyä ja sen kehittämispotentiaalia kaluston elinkaaren aikana. Tässä vaiheessa ei siis voi enää kilpailla hinnalla, vaan sillä kokonaispaketilla, joka hintahaarukkaan mahtuu.

Hankintojen yhteydessä puhutaan suorituskyvystä ja sen täysimääräisestä korvaamisesta. Tällä tarkoitetaan hankittavan järjestelmän taistelukykyjä suhteutettuna siihen operatiiviseen uhkaympäristöön, missä sitä elinkaarensa aikana käytetään. Teknologian kehitys on nopeaa ja siksi hankittavan kaluston kehityspotentiaali vähintään yhtä tärkeää kuin se, millaiset järjestelmät niissä on hankintahetkellä. Nykyisten asejärjestelmien elinkaari päättyy uuden kaluston käytön alkupuolella, joten niiden integroiminen tulevaan kalustoon ei ole välttämätöntä, mutta siitä voi olla hankintapäätöksen kannalta etua. Saman suorituskyvyn voi siis saavuttaa myös muilla, tulevaan kalustoon jo integroidulla tai integroitavissa olevilla asejärjestelmillä.

Hankittava monitoimihävittäjä voi toimia mm. ilmanherruustehtävissä, käyttää asevaikutustaan tai elektronisia kykyjään ilma-, maa- ja merimaaleja vastaan, valvoa ilma- tai pintatilannetta, etsiä ja osoittaa maaleja muille aselaveteille ja -järjestelmille, johtaa tulta, kerätä ja välittää tiedustelutietoa ja toimia tietoliikenteen solmuna. Järjestelmät ovat siis laajasti verkottuneita, toisiaan ja myös muiden puolustushaarojen järjestelmiä tukevia ja osin jopa toistensa tehtäviin kykeneviä. Tämä mahdollistaa joustavat yhteisoperaatiot ja kulloiseenkin tilanteeseen optimaalisen keinovalikoiman käytön.

Suorituskykyä koskevat analyysit perustuvat nykyaikaisen sodankäynnin malleihin ja niistä tehtyihin suorituskykyvaatimuksiin nimenomaan suomalaisessa toimintaympäristössä. Tämä asettaa järjestelmälle haasteita niin sään, johtamis- ja tukikohtarakenteiden kuin käyttöhenkilöstönkin osalta. Hajautettu toiminta kantahenkilökunnan johtamana, mutta varusmiesten ja reservin voimin tulee olla mahdollista.

Miksi juuri 64 monitoimihävittäjää?

Koko Suomen ja sen ilmatilan puolustaminen edellyttää riittävän taistelukyvyn nopeaa kohdentamista maantieteellisesti sinne, missä sen käyttö on välttämätöntä tai teho paras. Hyökkääjän ilmaoperaatioiden kiistäminen ja ilmanherruuden ajallinen ja paikallinen hankkiminen sekä ylläpitäminen edellyttävät riittävää, jatkuvasti käytettävissä olevaa hävittäjävoimaa. Mikäli ilmanherruus menetetään, saa hyökkääjä toimintavapauden, millä on ratkaiseva heikentävä vaikutus puolustusedellytyksiimme. Ilmavoimien henkilöstö, organisaatio ja infrastruktuuri on sopeutettu käyttämään kutakuinkin kyseistä konemäärää. Tämä on perua Pariisin rauhansopimuksesta, mikä rajoitti taistelukoneiden määrän kuuteenkymmeneen. Tulee muistaa, että osa koneista on huollossa, joten taistelukäyttöön saatavien koneiden määrä on aina pienempi kuin hankitun kaluston kokonaismäärä. Operatiivinen tarve voisi edellyttää perustellusti suurempaakin konemäärää, mutta Suomen kaltaisella, pinta-alaltaan suurella, mutta väkiluvultaan pienellä maalla tuskin tulee olemaan siihen varaa.

Mikäli konevahvuutta pienennettäisiin, tulisi samalla päättää, mitä osaa Suomesta ei puolusteta tai missä suunnassa otetaan merkittävä riski. Jos esimerkiksi harvaan asuttu Lapin ilmatila jäisi vaille hävittäjäsuojaa, laskisi se hyökkääjän maavoimien riskiä ja kasvattaisi puolustajan mahdollisia taistelutappioita merkittävästi. Tämä voisi pahimmillaan johtaa tilanteeseen, missä laajoja alueita menetettäisi viholliselle, joka mahdollisesti katkaisisi Suomen maayhteyden Ruotsiin ja Norjaan, elleivät nämä tekisi sitä itse suojatakseen omaa koskemattomuuttaan. Mikäli samalla kauppamerenkulussa olisi merkittäviä häiriöitä – mikä on todennäköistä – joutuisi Suomi käytännössä eristetyksi. Tällöin tilanne huoltovarmuuden kannalta olisi kestämätön.

Voiko hankintaa porrastaa pidemmälle aikavälille?

Tämä johtaisi muutamaan mahdolliseen ongelmaan. Ensiksi koulutusjärjestelmä ei kykenisi pitämään yllä riittävää, taistelukelpoista ohjaajamäärää. Lisäksi hankittavasta kalustosta olisi todennäköisesti käytössä useampia versioita, mikä vaikeuttaisi niiden käyttöä ja tekisi järjestelmien ylläpidon hankalaksi ja kalliiksi. Ei ole myöskään varmaa, olisiko kalustoa myöhemmin nopeasti saatavilla, mikäli operatiivinen tarve yllättäen sitä edellyttäisi. Hankintaprosessit ovat pitkiä, eivätkä kykene vastaamaan turvallisuusympäristössä tapahtuviin, nopeisiin muutoksiin.

Toiseksi näin hankitut koneet tulisivat elinkaarensa päähän myös eri aikaan, joten seuraavaa kalustoa hankittaessa jäisi joko suuri osa kaluston lentotunneista ja järjestelmien suorituskyvystä käyttämättä, tai sitten jouduttaisiin tilanteeseen, missä käytetään kahta tyyppiä pitkän aikaa samanaikaisesti. Tämä on sekä kallista että huoltojärjestelmän kannalta työlästä.

Miksei Hornet-kaluston elinkaarta jatketa?

Hornet-kaluston eliniän jatkamisen edellytykset on selvitetty osana hankkeen valmistelua. Nykyisen Hornet-kaluston lentotunnit ajetaan niin sanotusti loppuun. Sveitsi kykenee jatkamaan samanikäisen Hornet-kalustonsa elinkaarta, koska näihin on hankittu jo alun perin vahvistettu keskirunko, mihin Suomella ei ollut rahoitusta. Rungon vahvistaminen ja sensorien ja asejärjestelmien päivittäminen 2030-luvun uhkaympäristöä vastaavaksi olisi sekä kallista, että siinä onnistuminen epätodennäköistä. Varaosien saatavuus on heikentynyt merkittävästi teollisuuden tuotantolinjojen ollessa jo kiinni. Niiden avaaminen yhdelle asiakkaalle tai vähäiselle konemäärälle on kannattamatonta. Myöskään taistelukelpoisten käytettyjen hävittäjien saatavuudesta ei ole mitään takuita. Lisäksi elinkaaren jatkaminen johtaisi tilanteeseen, missä sekä hävittäjät että suihkuharjoituskoneet uusittaisiin samanaikaisesti. Tämä on mahdotonta.

On esitetty näkemys, että Hornet-kaluston elinkaarta pidentämällä olisi mahdollista kohdentaa rahoitusta maavoimien ja ilmatorjunnan hankkeille. Mikäli monitoimihävittäjien hankinta tehdään puolustusbudjetin ulkopuolisella rahoituksella, ei se sinällään vaaranna muita hankkeita, mutta toki budjettiraami on ahdas, jotta kaikki tärkeät hankkeet voitaisi toteuttaa täysimääräisesti. Hankintojen priorisoinnin on tehnyt puolustusvoimat yhdessä puolustusministeriön kanssa, joten erityistä poliittista uudelleenarviointia tältä osin ei enää tarvita.

Korvaako tekoäly ohjaajan monitoimihävittäjien elinkaaren aikana?

Tekninen kehitys on vauhdikasta ja uusia automaattiseen paikannukseen ja autonomiseen toimintaa kykeneviä robotteja kehitetään nopeaan tahtiin. Kuitenkaan yksikään hävittäjävalmistaja ei ole tuomassa puhtaasti ohjaajatonta konetyyppiä markkinoille HX-hankkeen aikataulussa. Näin ollen seuraava konesukupolvi tulee edelleen olemaan ihmisen ohjaama, vaikka monia toimintoja voidaankin hoitaa joko automaattisesti tai verkon yli. Tämä vapauttaa ohjaajan tekemään sitä, missä ihminen on paras – luovaan tilanteenmukaiseen soveltamiseen. Mikäli tekoäly voittaa ihmisen kaikilla taistelun suunnittelun ja toimeenpanon osa-alueilla, voidaan tarvittava automaatio sovittaa tuolloin käytössä oleviin, modulaarisesti rakennettuihin hävittäjiin ilman, että koko kalusto jouduttaisi vaihtamaan kesken elinkaaren. Tekoälyn kehitys ei siis vaaranna hanketta, vaan voi olla jopa tukemassa sen tehokasta käyttöä.

Voiko monitoimihävittäjät korvata pitkän matkan ilmatorjunnalla?

Ilmatorjunnan vahvuus on pysyvä suoja kohteelle. Sen ammus- tai ohjustuli on käytettävissä lähes välittömästi, kun maali on havaittu ja tunnistettu. Pitkän kantaman järjestelmien käyttöä rajoittaa merkittävästi valvontasensorien ja maalinosoitusjärjestelmien alakatve. Lisäksi ne ovat ajoneuvoalustaisia, joten pidempien välimatkojen ryhmitysmuutokset ovat varsin hitaita. Muodostettu suoja ja painopiste ovat siis melko pysyviä, vaikka kohteen ympärillä ryhmitystä voidaankin muuttaa joustavasti. Mikäli halutaan alakatveeton peitto, tulee järjestelmiä olla todella paljon ja/tai matalalla lentävien koneiden maalinosoitus tulee tehdä ilmasta. Ilmatorjunnalla voidaan häiritä maalia, tai vaurioittaa tai tuhota se, mutta sitä ei voida käyttää esim. rauhan tai harmaan vaiheen tunnistus- tai lentokieltoalueiden valvontatehtäviin.

Hävittäjien teho perustuu niiden nopeuteen, mukana kulkevaan, kauas ulottuvaan tulivoimaan ja sen nopeaan suuntaamiseen satojen kilometrien päähän. Tulen käytön viive, ilmapäivystystä lukuun ottamatta, on suurempi kuin ilmatorjunnalla, mutta käytön joustavuus ja alakatveettomuus mahdollistavat moninkertaisen valvonta- ja torjuntapeiton. Tehokkaimmillaan ilmapuolustus on, kun samaa maaliosastoa vastaan voidaan käyttää joustavasti sekä ilma- että hävittäjätorjuntaa jakamalla maalit näiden kesken. Monitoimihävittäjä kykenee ilmapuolustustehtäviensä lisäksi jo aiemmin mainittuihin, hyvin monenlaisiin verkottuneisiin tehtäviin, mihin ilmatorjunta ei pysty. Molempia siis tarvitaan, eikä ilman molempia voida puhua uskottavasta ilmapuolustuksesta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

4Suosittele

4 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat